Sivut

▼

perjantai 15. joulukuuta 2017

Ikävä - Prologi

Heissan! Täällä ollan taas! Olen innostunut julkaisemaan näitä tarinoita aika useasti, mutta tuskin se ketään haittaa (:

***

Kimo poni laukkasi minua kohti. Lumi pöllysi sen jaloissa sen nelistäessä täyttä vauhtia. Taivas oli harmaa, ja taivaalta alkoi hiljaa leijailla lumihiutaleita. Kaikkialla oli hiljaista. Metsässä olin vain minä, ja kimo poni, joka lähestyi uhkaavasti. Se oli vihainen, enkä tiennyt siihen syytä. Olinko vahingossa suututtanut sen tulemalla metsään?

   Lähdin juoksemaan. Juoksin pois päin ponista, joka saavutti minua metri metriltä. Pian tunsin terävät hampaat selässäni. Huusin kivusta, ja pyristelin irti siinä onnistumatta. Luovutin, ja antauduin kohtaloni valtaan…

   Heräsin yltä päätä hiessä. Taas sama painajainen, ajattelin. Olin nähnyt samaa unta monta viikkoa. Se oli aina yhtä karmiva. En tiennyt syytä unelleni, eivätkä tienneet psykiatritkaan, joiden luokse vanhempani olivat minut lähettäneet. Aina siellä sanottiin samaa: ”se on vain ohimenevä painajainen”. Eipä ollut, sillä se oli jatkunut lähes kuukauden.

   Nousin sängystä ja kävelin yöpöytäni luo. Katsoin haikeana kuvaa kimosta ponista, joka oli hoitoponini asuessamme kaupungissa. Olimme muuttaneet vähän alle kuukausi sitten maalle isäni työn perässä. Olin käynyt kerran viikossa tallilla ratsastustunneilla, sekä pari kertaa hoitamassa Karkkia. Karkki oli paras ystäväni, jolle saatoin jakaa kaikki salaisuuteni, koska tiesin ettei se kertoisi niitä eteenpäin.

   Olin aina ollut iloinen tyttö, jolla oli melko monta kaveria. Maalle muuttaessamme minusta tuli sulkeutunut ja hiljainen. Sain jatkaa ratsastustunteja toisella ratsastuskoululla, mutta eipä se paljoa lohduttanut. Minusta tuli nopeasti tallikiusattu, mutta en tiennyt syytä kiusaamiselleni. Ehkä satuin olemaan outo kaupunkilainen, jota tarvitsee kiusata.

   Täällä uudessa kaupungissa, tai oikeastaan kylässä, sillä ei tätä oikein voi kaupungiksi kutsua, minulla ei ole ollenkaan ystäviä, sillä en ole vaivautunut tutustumaan keneenkään. Eikä kukaan varmaan haluaisikaan tutustua minuun. Koulussa tuntuu, että kaikki välttelevät minua vain, koska olen kaupungista. Luokallani on pari tyttöä, jotka käyvät samalla tallilla. Juuri he ovat tallikiusaajani. Ette osaa arvata kuinka yllättynyt olin, kun näin heidät koulussa. Toivoin voivani vajota maan alle, mutta eihän se ollut tietenkään mahdollista.

   Huokaisin. Miksi meidän oli pitänyt muuttaa? Olisin halunnut jäädä kaupunkiin Karkin ja kavereideni luo. Siellä tunsin itseni hyväksytyksi ja onnelliseksi. Täällä taas onnettomaksi luuseriksi, josta kukaan ei välitä. Olisinpa saanut jäädä. Mutta ei. Äiti ja isä olivat raahanneet minut tänne, ja täällä minun olisi totuttava elämään.

***

Sellainen oli prologi. Mitäs piditte? Heräsikö mielenkiinto?

Seuraavaa postausta odotellessa
- Chira

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti