Sivut

▼

tiistai 19. helmikuuta 2019

Kadotettu onni: prologi

Ei, en ole kadonnut bittiavaruuteen. Olin jotenkin onnistunut unohtamaan tämän blogin olemassaolon. En ole kyllä kirjoitellut viime vuonna koinkaan paljoa, mutta tänään siihen tuli viimein muutos. Tarinatupa herää eloon uuden novellin/tarinan muodossa.

Teksti © Jela
***

Makasin sängylläni kuunnellen musiikkia. Oli aivan tavallinen perjantai-ilta, ja vietin ansaittua vapaapäivääni tallihommista. Vaikka pidinkin tallihommien tekemisestä, oli ihan mukavaa keskittyä vain rentoutumiseen. Ajattelin silti Dania, mustaa poniruunaani, jonka kanssa olemme kilpailleet melko menestyksekkäästi esteillä. Koulukisoistakin olemme saaneet pari sijoitusta.

Haaveiluni keskeytyivät äkisti, kun puhelimeni soi. Ruudulla välkkyi parhaan ystäväni Inan nimi. Kurtistin kulmiani, sillä Inan pitäisi olla tallilla tekemässä iltatallia. Vastasin kuitenkin puheluun, ja pian sain kuulla uutisen, jonka vuoksi minun oli jätettävä vapaailtani ja kiiruhdettava tallille.

Haalin nopeasti tarvitsemiani tavaroita yhteen kasaan, ja survoin ne yhtenä möykkynä tallikassiini. Juoksin alakertaan ja laitoin kengät jalkaani. Nappasin takin naulakosta, ja tajusin, että minun on jätettävä vanhemmilleni jokin viesti, jotta he tietävät missä olen. Raapustin nopean viestin, jossa selitin tilanteen, jonka jälkeen suorastaan ryntäsin ulos ovesta.

Saavuin tallille viidessätoista minuutissa. Paikalla oli eläinlääkärin auto, jolloin huoli levisi kehooni. Kiiruhdin talliin suoraan Danin karsinalle. Ina huomasi tuloni ja tuli luokseni.
- Mikä Danilla on? kysyin. 
- Eläinlääkäri epäilee kaviokuumetta, Ina huokaisi. – Hän sanoi, ettei ole varmaa selviääkö Dani. 
- Ei, kyllä se selviää, vakuutin hänelle.

Menin Danin luo karsinaan, jossa eläinlääkäri tutki sitä. Asetuin ponini viereen ja silitin sen kaulaa. Dani huohotti raskaasti. Se katsahti minuun ja yritti nostaa päätään, mutta sen voimat eivät riittäneet. Eläinlääkäri huokaisi, ja pyysi minut mukanaan käytävän puolelle. 
- Olet varmaankin Lola? hän kysyi.
- Kyllä olen, vastasin.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka rikoin kysymällä, mikä Danilla on. 
- Valitettavasti Danilla on kaviokuume, eläinlääkäri sanoi. – Se on niin paha, ettei sille voi tehdä mitään. 
- Ta-tarkoitatko, että se ei selviä? sopersin.
- Valitettavasti on erittäin epätodennäköistä, että Dani selviäisi, eläinlääkäri totesi. – Minulla on mukanani lääkkeitä, jos haluat päästää sen kärsimyksistään.

Eläinlääkäri meni juttelemaan Inan ja tallinomistajan kanssa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pujahdin Danin karsinaan. Poni hörähti minulle hiljaa. Kiedoin käteni varovasti sen kaulan ympärille. Halusin uskoa sen selviämiseen, mutta en enää kyennyt siihen.
- Kun ostin sinut, lupasin ettei sinun tarvitse koskaan kärsiä. Ja sen lupauksen aion myös pitää, kuiskasin Danin korvaan.

Nousin ylös ja kävelin eläinlääkärin luo. Kerroin hänelle päätöksestäni ja yritin pidätellä kyyneleitäni parhaani mukaan. Ina halasi minua rohkaisevasti. Eläinlääkäri palasi takasin tarvittavien tavaroiden kanssa, ja meni Danin karsinalle. Hän katsahti minuun kysyvästi. Nielaisin, ja kävelin rakkaan ponini karsinaan. Silitin sen mustaa karvaa, kun eläinlääkäri valmisteli lopetuspiikkiä. Hän tuli karsinaan ja pisti piikin Danin kaulaan. Silitin sitä koko tapahtuman ajan. Eläinlääkäri poistui karsinasta, jotta saisin olla viimeiset hetken kahdestaan Danin kanssa.

Kului muutama minuutti, jonka jälkeen tunsin kuinka Dani veti viimeisen henkäyksensä. Sitten jäljelle jäi vain musta poni, joka makasi elottomana karsinassaan. Pidin ponin päätä sylissäni ja suukotin sen silkkistä turpaa viimeisen kerran. Paras ystäväni oli poissa.

***

Tässä olisi sitten uuden tarinani prologi. Jatkoa yritän julkaista mahdollisimman pian. Kommentteihin voi jättää parannusehdotuksia tai vaikka ajatuksia tarinasta, kuitenkin asiallisesti.

- Jela

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti