***
Kimo poni laukkasi
minua kohti. Lumi pöllysi sen jaloissa sen nelistäessä täyttä vauhtia. Taivas
oli harmaa, ja taivaalta alkoi hiljaa leijailla lumihiutaleita. Kaikkialla oli
hiljaista. Metsässä olin vain minä, ja kimo poni, joka lähestyi uhkaavasti. Se oli
vihainen, enkä tiennyt siihen syytä. Olinko vahingossa suututtanut sen
tulemalla metsään?
Lähdin juoksemaan. Juoksin pois päin
ponista, joka saavutti minua metri metriltä. Pian tunsin terävät hampaat
selässäni. Huusin kivusta, ja pyristelin irti siinä onnistumatta. Luovutin, ja
antauduin kohtaloni valtaan…
Heräsin yltä päätä hiessä. Taas sama painajainen, ajattelin. Olin
nähnyt samaa unta monta viikkoa. Se oli aina yhtä karmiva. En tiennyt syytä
unelleni, eivätkä tienneet psykiatritkaan, joiden luokse vanhempani olivat
minut lähettäneet. Aina siellä sanottiin samaa: ”se on vain ohimenevä
painajainen”. Eipä ollut, sillä se oli jatkunut lähes kuukauden.
Nousin sängystä ja
kävelin yöpöytäni luo. Katsoin haikeana kuvaa kimosta ponista, joka oli hoitoponini
asuessamme kaupungissa. Olimme muuttaneet vähän alle kuukausi sitten maalle
isäni työn perässä. Olin käynyt kerran viikossa tallilla ratsastustunneilla,
sekä pari kertaa hoitamassa Karkkia. Karkki oli paras ystäväni, jolle saatoin
jakaa kaikki salaisuuteni, koska tiesin ettei se kertoisi niitä eteenpäin.
Olin aina ollut
iloinen tyttö, jolla oli melko monta kaveria. Maalle muuttaessamme minusta tuli
sulkeutunut ja hiljainen. Sain jatkaa ratsastustunteja toisella
ratsastuskoululla, mutta eipä se paljoa lohduttanut. Minusta tuli nopeasti
tallikiusattu, mutta en tiennyt syytä kiusaamiselleni. Ehkä satuin olemaan outo
kaupunkilainen, jota tarvitsee kiusata.
Täällä uudessa
kaupungissa, tai oikeastaan kylässä, sillä ei tätä oikein voi kaupungiksi kutsua,
minulla ei ole ollenkaan ystäviä, sillä en ole vaivautunut tutustumaan
keneenkään. Eikä kukaan varmaan haluaisikaan tutustua minuun. Koulussa tuntuu,
että kaikki välttelevät minua vain, koska olen kaupungista. Luokallani on pari
tyttöä, jotka käyvät samalla tallilla. Juuri he ovat tallikiusaajani. Ette osaa
arvata kuinka yllättynyt olin, kun näin heidät koulussa. Toivoin voivani vajota
maan alle, mutta eihän se ollut tietenkään mahdollista.
Huokaisin. Miksi
meidän oli pitänyt muuttaa? Olisin halunnut jäädä kaupunkiin Karkin ja
kavereideni luo. Siellä tunsin itseni hyväksytyksi ja onnelliseksi. Täällä taas
onnettomaksi luuseriksi, josta kukaan ei välitä. Olisinpa saanut jäädä. Mutta
ei. Äiti ja isä olivat raahanneet minut tänne, ja täällä minun olisi totuttava
elämään.
***
Sellainen oli prologi. Mitäs piditte? Heräsikö mielenkiinto?
Seuraavaa postausta odotellessa
- Chira